Pekka herää

Pekka tuijotti varpaitaan. Aamu oli taas siinä. Koko päivä haaleana kysymyksenä, joka ei muotoutunut, mutta joka kuitenkin oli siinä.

Kirja. Toinen kirja. Sanoja. Sama joka päivä. Viikkoja. Kuukausia. Nuoruus joka oli pysähtynyt. Mutta pystyn lukemaan, Pekka miltei huomasi pienen myönteisen ajatuksen kuin haaleana usvana harhailevan huoneessa. Kirja, toinen kirja. Miksi nämä sanat ja tarinat tuntuvat vain kuin ilmalta jota hengittää? En tee sitä valintaa. Mutta hengitän. En halua lopettaa hengitystä. Se olisi epämukavampaa kuin tämä täynnä roinaa oleva tyhjä huone, jonka kaikki objektit kertovat asioista, jotka odottavat tapahtumista.

Elämä kuin jälki-istunto, odotushuone, jolla ei ole loppua eikä mitään muuta saa tehdä kuin lukea, sillä jotain, mitä tahansa on pakko tehdä. Vanginvartijana omat tyhjät ja pysähtyneet aivot. Ja aina sama Helsingin hajuton haju.

Kirja, kirjasto. Sitten sattumalta Pekka lukee tekstiä, jonka on kirjoittanut mies joka vastaa kaikkiin kysymyksiin. Kuolematon oli kirjoittanut kirjan.

Pekka lukee kirjaa, jonka on kirjoittanut kuolematon vain siksi, että hän ei keksinyt mitään muutakaan kuin lukea ja romaanien tarinat olivat liian tuttuja kuin likaiset ja kiviset talojen seinät Kalliossa, Turussa, Roomassa – missä tahansa.

Mutta tässä tapauksessa teksti on kuin soluun tuikattu eliksiiri. Kuin tulihöyryä aivosoluissa. Kuin parfyymillä terästettyjen terälehtien tiivis huumaava tuoksu. Veri joka oli käynyt harmaaksi hehkuu taas.

Miten tähän oli tultu? Oli aika nähdä. Nähdä maailma skitsofreenisemmin kuin psykoosissa, mutta samalla terveempänä kuin nyt. Nähdä maailman pimeys ja piileskelevä valo. Teksti joka on kuin kaste. Kaste niissä lehdissä, jotka ei kasva Helsingissä. Kaste siinä joessa ja siinä tulessa, joka kulkee läpi ulottuvuuksien. Ja sen jälkeen on vain etsittävä sitä lähdettä, josta kaikki se saa alkunsa. Samana ihmisenä. Mutta toisena. Liian samanlaisena ja siksi omana itsenään ehkä enemmän, ehkä liikaakin ja ehkä liian hitaasti. Mutta sanat ovat nyt kuin laivoja. Ilmalaivoja, siipiä, lumottuja mattoja, ja kaikkiin on isketty polttomerkki: suuntamerkki, joskus kuin monumentti ja toisinaan arkisuuteen verhottu armollinen arvoitus.

Pekka yrittää nyt uudelleen.

© 2023 wuwey story . Powered by WordPress. Theme by Viva Themes.