Kaksi ihmistä on selvinnyt hengissä lentokoneen maahan syöksyssä autiolle saarelle. Toinen on 70-vuotias kehitysvammainen eläkeläismies ja henkihieverissä. Toinen on 40-vuotias ja perusterve ja selvisi ihmeen kaupalla vain naarmuilla. Kaikki muut kuolivat. Nämä kaksi ovat etäisiä sukulaisia ja nainen tuntee tämän henkilön ja pitää häntä jossain määrin vastenmielisenä. Kehitysvamma ei ole niin vakava, etteikö hän olisi kykenevä muodostamaan ilkeitä mielipiteitä. Tämä mies on myös monesti ollut varsin epäkunnioittava naista kohtaan ja nainen tietää, että suurin piirtein kaikki suvussa hiljaisesti vihaavat tätä miestä, vaikka toki myös säälivät kehitysvamman takia. Nainen pohtii, että jos hän kuolisi, niin fakta varmaan on se, että kukaan ei häntä kaipaisi.

Kone katosi tutkasta jo monta tuntia ennen maahansyöksyä ja on tuhansia kilometrejä suunnitellun reitin ulkopuolella. 2kk etsinnän jälkeen etsinnät lopetettiin. Saarella on minimissään tarvittavaa kasvustoa, jotta ruokapuoli vaikkakin aliravittuna onnistuu, ja lentokoneen hylystä löytyi tarvittavat kotitekoiset välineet kalastamiseen, jolla pari kalaa onnistuu nappaamaan aina muutaman päivän yrittämisen jälkeen. Sitä saa yrittää 18 tuntia putkeen ja seuraavan päivänä sama juttu ja sitten ehkä nappaa. Tällä tavalla ruoka riittää juuri ja juuri kahdelle ihmiselle.

Mies on pahoin loukkaantunut eikä mitenkään selviäisi omin avuin. Nainen on kuitenkin ammatiltaan sairaanhoitaja, joten hänellä on tarvittava tietotaito, jolla hän pystyy auttamaan miestä, jota hän kuitenkin pitää vastemielisenä ihmisenä. Huolenpito vaatii häneltä myös kolminkertaisen työn kuin mitä hän tarvitsisi omaan selviytymiseensä. Hän on koko ajan jaksamisensa äärirajoilla ja voisi mikä päivä tahansa luovuttaa. Mies on itsekin puhunut siitä, että voisi tehdä itsemurhan ja sanonut kannattavansa eutanasiaa. Nyt mies on kuitenkin saanut aivovamman eikä pysty kommunikoimaan, joten nainen ei tiedä onko armokuoleman toive vielä voimassa.

Yhtenä päivänä nainen näkee, että pieni poika juoksee rannalla. Hän huutaa perään. Poika kääntyy ja juoksee kohti naista. Nainen kysyy: mistä sinä tänne tulit? Poika sanoo: ”odotan laivaa”.

– Mitä laivaa?

– Se tulee kohta. Vielä kuusi kuukautta.

Sitten nainen herää. Se olikin unta. Maahan syöksystä on kolmekuukautta. Viidennellä kuukaudella nainen on totaalisen puhki ja miltei hermoromahduksen partaalla. Mies mongertaa unissaan käsittämättömiä ja herättää hänet usein. Mies myös loukkaa itsensä usein uudelleen saadessa jotain sätkyjä ja ryntäillessään usein vähin voimin lähellä olevaan pensaikkoon, josta naisen pitää hänet raahata takaisin leposijalle. Mies on myös käsivoimiltaan sellainen että nainen saa välillä miltei painia hänen kanssaan. Mutta se kestää vain pari sekuntia kun mies jo uupuu ja lyhistyy vähämielisenä korahtelemaan ja tuijottamaan naista. Tarpeet mies tekee aina housuihin.

Mitä naisen pitäisi tehdä? Hän riskeeraa myös oman elämänsä, terveytensä ja selviytymisen mahdollisuuden yrittämällä pitää hengissä tätä miestä. Miltei joka päivä hän miettii kerran tai pari, että jos mies kuolisi niin kukaan ei häntä kaipaisi. Jospa vain jäisi katsomaan, että miten kauan menee ennen kuin mies kuolee? Mutta hän on sairaanhoitaja ammatiltaan. Hän siirtää vaistomaisesti moisen ajatuksen sivuun useimmiten aika nopeasti. Joka päivä hän tekee tämän valinnan uudelleen.

Noin yhdeksän kuukauden kuluttua pakkolaskusta heidät löydetään. Onko mies elossa? Sitä minulle ei ole kerrottu.

Sinä tämän tarinan lukija saat päättää, sillä tämä tarina on keksitty.