Jenny sanoi isälleen Ollille: ”Minun pitää päästä ulos täältä. Täällähän tulee hulluksi.” Olli katsoi Jenniä ja nyökytteli. Jenni makasi sairaalan vuoteella ja pyöritteli nilkkojaan. ”Siis täällä on joitain tosi sekopäisiä tyyppejä”, Jenny puuskahti. ”No tämähän on mielisairaala, joten se kai ei ole sitten ihme se.” pohti Olli ja ajatteli sanoa sen vitsillään Jennylle mutta jätti sanomatta.

Jenny prosessoi eilistä tohtorin vierailua ja arvioi mahdollisuuksiaan. Tohtori oli nojautunut sängyn kaiteelle ja katsonut Jennyä vakavasti silmiin ja sanonut, että näyttää siltä, että sinulla on skitsofrenia ja se vaatii pitkää hoitoa. Aivan kuin tohtori olisi ollut ensisijaisesti kiinnostunut tarkkailemaan miten Jenny reagoi diagnoosiin. Aivan kuin se, että katsoi asialliseksi informoida diagnoosin olisi oikeastaan sivuseikka ja koko ilmoitus onkin vain eräänlainen testi. Jennystä tuntui, että sen sanottuaan tohtori katsoi häntä niin tutkivasti, että tuntui siltä, että hän arvioisi mitä tyylipisteitä voisi antaa hänen vuoteella pötköttelystä. Hän arveli, että jos nyt kovaäänisesti protestoin, niin tohtori varmaankin päättelee, että se on todiste siitä, että minulla on tuo diagnoosi, niinpä hän päätti vain nyökytellä kuuliaisen puolikysyvästi ja sanoi vain parilla sanalla jotain tyyliin että ”aha vai niin”. Skitsofrenia. Mitä se edes tarkoittaa, Jenny mietti.

Toisaalta hän tiedosti, että kaikki ei ollut kohdallaan. Olo oli levoton. Ja olo oli hieman parempi täällä suljetulla osastolla kuin muutama päivä sitten kun hän oli hortoillut kaupungilla. Mitä oli tapahtunut? Hän muisti selkeästi pahimman tilanteen. Hän oli vain kävellyt suojatien yli ja sitten se tapahtui. Tuntui siltä kuin tuhat ääntä olisi haukkunut häntä ja kutsunut häntä murhaajaksi. Mutta hän ei ollut edes aloittanut tappelua koko elämänsä aikana. Ja muutenkin kokemus oli outo. Hän ei kuullut mitään todellisia ääniä vaan kuvitteellisia ääniä. Ja silti ne äänet olivat todellisia, sillä tuntui kuin hänen koko kehonsa olisi ollut kaikukammio, jossa sadat suut huutaa että ”murhaaja”. Jenny oli vain puristanut hampaat yhteen ja toistanut mielessään: ”valetta! en ole mikään murhaaja vaan ihan tavallinen kunnon tyttö! ” Mutta tuhat ääntä hänen päässään eivät lopettaneet. Joten Jennyn oli pakko vain jatkaa juoksuaan. Hän juoksi kaupungissa olevaan isompaan metsämäiseen puistoon ja jotenkin hän sieltä pääsi takaisin kotiin. Mutta hän ei voinut olla sielläkään. Hän pakeni kerrostalon vinttiin ja otti evääkseen savusilakoita ja munia. Siellä hän söi niitä sormillaan kuin alkuasukas ja ajatteli, että ehkä en ole tarpeeksi syönyt ja hän yritti muistaa koska oli viimeksi syönyt ja tajusi, että siitä oli jo kulunut yli vuorokausi. Lopulta hän päätti, että paras poistua koko kaupungista ja otti bussin toiselle paikkakunnalle. Siellä hän sitten tuupertui kaupan lattialle ja ambulanssi vei hänet suljetulle osastolle.

Jenny pohti koko episodia. Hän muisti kaiken tarkkaan ja tuntui siltä, että kaikki oli täysin järjetöntä ja samalla, että kaikki oli juuri niin kuin väistämättä pitikin käydä, että hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja ja että tämä koko juttu on oikeastaan vain jonkinlaista teatteria, jossa hänen täytyy ottaa tämä rooli koska todellisuus paljastaa hänelle jotain, jota se ei muille paljasta.

Tai ehkä se on paljastanut näille, jotka on täällä suljetulla osastolla mutta jotkut eivät ole osanneet kategorisoida niitä eri todellisuuksia oikein. Sitten hän mietti, että näkikö oikein? Oliko hänen päänsä mennyt raudan läpi? Hän oli hyppinyt ja kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt lyödä päänsä mutta rauta menikin pään läpi eikä tuntunut missään eikä päässä ollut naarmuakaan. Ehkä hän oli nähnyt näkyjä. Ja miksi sairaalan vessat on oksennuksen vihreitä?

Vai että skitsofrenia? Jenny oli erittäin skeptinen. Kaikenlaisia juttuja nuo tärkeiltä näyttävät herrat valkoisissa takeissaan keksii. Tosiasia on se, että niillä ei ole hajuakaan siitä mistä tässä on kyse ja mitä todellisuuksia olen nyt löytänyt ja kokenut. Mutta Jenny ei ollut itsekään ihan varma, että mistä todellisuudesta oli kyse, joten hän arvioi, että on parempi, ettei ala luennoimaan asiasta tohtorille kun luennon perusidea oli vielä hieman hakusessa.

Sitten Jenny laittoi korvalappuihin soimaan Apulannan biisin, jossa lauletaan miten lokin päällä on lokki.